LOUISE ETZNER JAKOBSSON

Matka hengenvaarallisen onnettomuuden uhrista osaksi ratsastusmaailman eliittiä 

Noin kymmenen vuotta sitten Louisen elämä muuttui dramaattisesti, kun hän miltei kuoli tallilla sattuneessa onnettomuudessa. Silloin Louise selvisi kolmesta vakavasta aivoverenvuodosta ja kallonmurtumasta. Nyt hän osallistuu suuriin kansainvälisiin kouluratsastuskilpailuihin ja on voittanut hopeamitalin paralympialaisissa. Nämä suurenmoiset saavutukset ovat kuitenkin vaatineet Louiselta täydellistä ajattelu- ja elämäntavan muutosta.

Ollessaan kolmen vanha Louise ratsasti ensi kertaa hevosella. Tämä tapahtui Ruotsin Eskilstunassa, kaupungissa, jossa hän varttui. Tällöin hän istui satulassa isänsä takana. Myöhemmin ollessaan noin yhdeksänvuotias Louise aloitti ratsastustunnit Eskilstunan ratsastuskerholla ja vietti kesänsä Gotlannissa ratsastaen parhaan ystävänsä kanssa. 

– Vaikea sanoa, miksi kiinnyin niin paljon hevosiin. Se vain oli niin ja vahvistui ajan myötä. Kesäisin kävin ratsastusleireillä ja olin koko ajan hevosten ympäröimä. Koko elämäni pyöri hevosten ympärillä.   

Ei kuitenkaan ollut lainkaan itsestään selvää, että Louisesta tulisi kouluratsastaja. Uransa alussa hän harjoitteli sekä kouluratsastusta että esteratsastusta. Ollessaan 15-vuotias hän osti pienen puoliverisen, jonka kanssa hän kilpaili esteratsastuksessa. Kun hänen kiinnostuksensa hevosia kohtaan kasvoi entisestään, Louise lähti Saksaan töihin esteratsastaja ja olympiamitalisti Karsten Horstin luokse. Tähän aikaan Horst työskenteli yhdessä kouluratsastajan Jürgen Koschelin kanssa, ja oltuaan jonkin aikaa tilalla, Louise vaihtoi paikkaa ja lähti töihin Koschelin luokse. Vasta tällöin hän luopui esteratsastuksesta ja päätti panostaa kokonaan kouluratsastukseen. 

The accident 

Saksassa viettämänsä ajanjakson aikana Louisen rakkaus kouluratsastusta kohtaan kasvoi entisestään. Palattuaan takaisin Ruotsiin hän työskentelikin kouluratsastuksen kouluttajana ennen hirveää onnettomuutta, joka muutti hänen koko elämänsä. Eräänä päivänä vuonna 2011 Louise ja hänen tyttärensä olivat kotonaan Gotlannissa tuomassa hevosia aitauksesta talliin. Jäljellä oli enää kiltein kaikista tallin hevosista, kun Louise aikoi johdattaa senkin talliin. Hevonen kuitenkin säikähti ja astui hänen jalalleen. 

– En päässyt liikkumaan ja yritin saada hänet pois päältäni. Silloin hän kuitenkin säikähti uudelleen ja veti minut mukanaan. Seisoin hevosen etujalkojen välissä, ja kun hän hyppäsi ylitseni, kaaduin auttamatta taaksepäin selälleni ja löin takaraivoni maahan. 

Louisen viimeinen muistikuva, ennen kuin hän menetti tajuntansa muutamaksi minuutiksi, oli oksien väri. Aluksi ne ovat täysin vihreitä ja hetken kuluttua niiden väri muuttuu ja niistä tulee ruskeita ja keltaisia. Tämän jälkeen hän ei enää voinut puhua tai liikuttaa käsiään. 

– Tyttäreni, joka oli kanssani, luuli minun kuolleen. En kuitenkaan muista sitä lainkaan. 

Tämä tapahtui elokuussa, kun Gotlannissa oli käynnissä keskiaikaviikko ja saarella oli paljon ihmisiä. Kun Louisen tytär soitti ambulanssin, yhtään autoa ei ollut saatavilla ja ambulanssihelikopteri oli mantereella. Sen sijaan paikalle saapui pelastushenkilöstö ja lopulta ajosta poistettu ambulanssi, jonka henkilöstön oli keskeytettävä lomansa tapaturman vuoksi. 

– Ympärilläni oli sellainen hyörinä, että kun ambulanssi lopulta pääsi lähtemään kohti sairaalaa, menetin tajuntani kokonaan ja voin todella huonosti. 

Louisesta otettiin sairaalassa kahdet röntgenkuvat, ennen kuin lääkärit totesivat hänen kärsivän kallonmurtumasta ja kolmesta aivoverenvuodosta. Hän ei muista paljoakaan koko tapahtumasta ja myös ensimmäiset päivät onnettomuuden jälkeen ovat hämärän peitossa. 

The path to get back in the saddle…

Vietettyään kaksi viikkoa sairaalassa Louise pääsi lopulta palaamaan takaisin kotiin. Siellä häntä odotti kolmen kuukauden toipumisjakso, jolloin hän ei saanut tehdä mitään. Louise käytti suurimman osan ajasta nukkuen, sillä hän oli hirvittävän väsynyt. 

Hän kärsi aivoväsymyksestä, ja valo ja äänet tuntuivat sietämättömiltä. Jos joku vähänkin raapaisi ruokailuvälineillä lautasta, Louisesta tuntui kuin hänen päänsä räjähtäisi. 

– Aivoväsymystä voi kuvailla ajattelemalla, että sinussa on akku, jossa on tietty määrä virtaa. Kun akku on tyhjä, et voi tehdä mitään. Mikään ei toimi ja voit hädin tuskin liikuttaa kehoasi. Kun akku on ladattu, voit taas toimia hetken, mutta hetken päästä akku on taas loppu. Energiamäärä on erittäin rajallinen. 

Ensimmäiset kuukaudet olivat hirveitä ja Louise laski päiviä siihen, että pääsisi jälleen hevosen selkään. Vaikka onnettomuus tapahtui tallissa, juuri sinne hän kaipasi eniten. Vasta puolen vuoden kuluttua kuntoutuksen alkaessa Louise pääsi jälleen kiipeämään hevosen selkään ja aloittamaan ratsastamisen. Louise aloitti ratsastamalla itse kasvattamallaan ja kouluttamallaan vanhemmalla hevosella. Kyseessä oli erittäin kiltti hevonen, joka sai Louisen tuntemaan olonsa rauhalliseksi ja turvalliseksi. 

– Aluksi pääsin ratsastamaan tyttärieni juoksuttaessa hevosta liinassa. Ensimmäisellä kerralla he antoivat minun ratsastaa vain käyntiä, joten olin aika harmistunut tyttäriini, Louise kertoo virne silmäkulmassa. Seuraavana päivänä jatkettiin liinassa juoksuttamista, mutta nostettiin vaikeustasoa. Laukatessa tyttäreni pelkäsivät kuollakseen. Mutta tasapainoni ei ollut heikentynyt onnettomuudessa, joten kovempi vauhti ei ollut ongelma. 

Louisen arkielämä muuttui radikaalisti. Aiemmin hänen päivänsä olivat olleet täynnä erilaisia menoja, nyt riittävä lepo oli kaikkein tärkeintä. Arkeen oli löydettävä rytmi, jossa ateriat tapahtuivat säännöllisesti ja iltapäivisin oli aikaa levolle. 

Nyt tyypillinen päivä alkaa aamiaisella, jonka jälkeen hän hoitaa toimistotöitä kuten sähköpostikirjeenvaihtoa. Tietokoneella istumista Louise on vältellyt onnettomuutensa jälkeen, sillä se on hankalaa aivoväsymyksen vuoksi. Sähköpostien läpikäynnin jälkeen hän lähtee tallille luomaan lannat, ruokkimaan hevoset ja tekemään muut tarpeelliset tehtävät. Sen jälkeen hän ratsastaa, ennen kuin on lounaan ja levon vuoro. Levon jälkeen on aika mennä takaisin tallille ja ratsastaa päivän toisella hevosella. 

– Toimin yhä kouluttajana, mutta vain vähäisessä määrin. En voi opettaa enää yhtä paljon kuin ennen väsymykseni vuoksi. Mutta upeiden, motivoituneiden ja erittäin omistautuneiden oppilaiden vuoksi haluan tehdä parhaani. 

Palaaminen takaisin hevosen selkään vakavan onnettomuuden jälkeen ei ole lainkaan itsestään selvää. Mutta Louise oli päättänyt toipua ja palata takaisin. 

– Periksi ei saa antaa. Vaikka jokin tuntuisi vaikealta, se ei ole mahdotonta. Mahdoton on vain vähän vaikeampaa. Sen eteen on oltava valmis tekemään todella paljon töitä. 

…And all the way to the equestrian world elite 

Louise on todella tehnyt valtavasti töitä onnettomuutensa jälkeen. Hän on osallistunut MM-kilpailuihin, kolmiin EM-kilpailuihin sekä paralympialaisiin Tokiossa 2021 – jossa hän voitti hopeamitalin. Louisen matka on kuitenkin ollut haastava ja kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista useaan otteeseen. 

Koronapandemian vuoksi Tokion paralympialaisia päätettiin siirtää vuodella. Valitettavasti tämä päätös sai Louisen hevosen, Zernardin omistajan purkamaan sopimuksen ja vetämään hevosensa pois. Louise jäi siis vaille hevosta. Zernard oli ollut Louisen kilpailukumppani seitsemän vuoden ajan ja lisäksi juuri se hevonen, jolla hän oli selviytynyt karsinnoista. Tämä asetti Louisen vaikeaan asemaan.  

– Olin tavallaan kuin tyhjiössä muutaman kuukauden ajan enkä tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. 

Muutaman kuukauden kuluttua Louisen ystävä löysi uuden hevosen ja toi sen hänelle. Goldstrike B.J (Goldie) oli erittäin kiltti hevonen, jolla oli kolme hyvää askellajia. Siinä ei ollut mitään negatiivista, ja se oli todella energinen! Vaikka Goldie onkin iloinen ja positiivinen hevonen, se on kuitenkin myös todella herkkä. Suurimman osan aikaa Goldie on rauhallinen, mutta kun hän säikähtää, hän on todella peloissaan. 

Koska käytössä oli nyt aivan uusi hevonen, joka ei ollut selvittänyt paralympialaisten karsintoja, tehtävää oli paljon. Ensimmäinen kansainvälinen kilpailu Mannheimissa ei mennyt suunnitelmien mukaan, joten Hollannin kilpailusta tuli heidän viimeinen mahdollisuutensa selviytyä karsinnoista. Kilpailun toisena päivänä Goldie onnistui vakuuttamaan tuomarit ja sai 72 %, joka takasi heille paikan paralympialaisissa 2021! 

…Kunnes vastaan tuli seuraava este. Kun Tokion kilpailuihin oli enää kuukausi aikaa, Louise katkaisi jalkansa. Hän aikoi juuri nousta polkupyöränsä selästä, kun hän yhtäkkiä kompastui ja pyörän runko löi häntä jalkaan. 

– Tunsin heti, että jotain pahaa tapahtui, mutten tiennyt, oliko kyseessä luusto vai pehmytosat. 

Myöhemmin sairaalassa hänelle kerrottiin, että kyseessä olivat sekä pehmytosat että luusto. Jalassa oli murtuma, johon tarvittiin anestesialeikkaus, jossa Louisen jalkaan laitettiin ruuveja. Koska Louisella oli ollut murtumia ennenkin, hän tiesi, että parantumisessa menisi noin kuusi viikkoa – eli aikaa toipumiseen olisi riittävästi ennen paralympialaisia. Hänen tarvitsi vain saada leikkausaika välittömästi! Käytyään kiivaan keskustelun lääkärin kanssa hän onnistui saamaan leikkauksen kahden kuukauden päähän paralympialaisista. 

– Ortopedi yritti kieltäytyä, mutta lopulta hän luovutti. Sanoin hänelle harjoitelleeni kaksi kokonaista vuotta tätä kilpailua varten, enkä suostunut kieltävään vastaukseen. 

Se oli hiuskarvan varassa! Alle viikkoa ennen paralympialaisia Louise ratsasti ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen. Hänen tyttärensä sai luvan treenata Goldien kanssa ennen kilpailuja, joten Louise pystyi säästämään energiaansa itse kilpailuun. Kun he sitten saapuivat Tokioon, Louisen oli aika palata satulaan – ja siinä hän onnistui upein saavutuksin. Louise ja Goldie voittivat hopeamitalin! 

– Tämä mitali on tiimimitali, sillä koko perheeni on auttanut minua matkan varrella. Ilman tyttärieni apua Goldien ratsastamisessa tai aviomiestäni, joka ajoi minut kaikkiin kilpailuihin, en olisi päässyt näin pitkälle. Heidän tarjoamansa henkinen tuki on ollut minulle kaikki kaikessa. He tukivat minua myös ollessani jääräpäinen sekä istuessani rullatuolissa ja hyppiessäni kainalosauvoilla. Se merkitsi minulle todella paljon. 

Louise suunnittelee osallistuvansa useisiin kansainvälisiin kilpailuihin tulevaisuudessa kuten Scandinavium ja Blue Horse -tapahtumiin. Varsinainen tavoite on asetettu Pariisin paralympialaisiin vuonna 2024. 

– Mielestäni kehityn koko ajan paremmaksi vaikka vanhenenkin samalla. Tunnen itseni energisemmäksi ja olen oppinut tulemaan toimeen aivoväsymyksen kanssa. Osaan nykyisin järjestellä päiväni oikein.